Venezuelassa on parhaillaan käynnissä tämän hetken vakavin sosioekonominen kriisi. Jo vuonna 2010 ensimerkkejä itsestään antanut taloudellinen taantumustila on viimeisen kahden vuoden aikana äitynyt väkivaltaisuuksiksi ja laajamittaisiksi protesteiksi, ja sitä myöten aiheuttanut nälänhätää ja inflaatiota. Ruuan ja polttoaineen saatavuus on niukassa ja kun niitä on ajoittain saatavilla hyvin rajallisesti, hinnat ovat päätähuimaavat.
Kesäkuun toinen päivä maan silloinen presidentti Hugo Chávez julisti Venezuelaan “taloudellisen sotatilan”, kun peruselintarvikkeista alkoi tulla pulaa kansalaisten keskuudessa. Ruuan, kahvin, hygieniatuotteiden ja lääkkeiden jakamista säännösteltiin, eikä tilannetta auttanut se, että maan hallitus teki kestämättömiä linjauksia maahantuonnin ja -viennin osalta. Kriisin alkuvaiheissa Venezuela kaiken kukkuraksi kieltäytyi Amnestyn ja YK:n avuntarjouksista, mikä johti pahaan köyhyyskierteeseen ja suurimpaan talouskriisiin, mitä Amerikan mantereilla on koskaan todistettu.
Vääriä päätöksiä, bolivarianismia ja korruptiota
Chávismo eli chavinismi on juuri Chávezin lanseeraama sosialistinen aate, jonka nojalla hänen hallintonsa pyrki vähentämään kapitalismin ja varsinkin Yhdysvaltojen poliittista ja taloudellista vaikutusta Venezuelaan. Jaloksi isänmaalliseksi vasemmistoaatteeksi julistettu chavinismi oli kuitenkin tuomittu epäonnistumaan jo sen alkumetreillä, sillä Venezuelan verrattain epävakaa talous perustuu pitkälti öljyn tuotantoon ja vientiin. Chávezin seuraaja Nicolás Maduro on niin ikään bolivarianismin kannalla, mutta poikkeuksellisen vakavan kriisitilanteen vuoksi Maduron on täytynyt joustaa periaatteissaan.
Ja jos tilannetta ei vielä parlamentissa olla tehty tarpeeksi haastavaksi, oma ongelmansa on myös maassa rehottava korruptio: maahantuontia ja maastavientiä valvovat viranomaistahot ovat ryhtyneet omaan sivubisnekseensä Venezuelan satamissa ja vaativat tavaran liikkumisen vastineeksi lahjuksia. Ja koska yrittäjät joutuvat maksamaan ylimääräisiä maksuja maan rajoilla, myös kuluttajahinnat nousevat entisestään.
Kansa kärsii
Pahojen kansallisten talousongelmien suurimpina kärsijöinä toimivat aina tavalliset kansalaiset, niin myös Venezuelan tapauksessa. Venezuelan talous on ollut ennen kriisiä kohtuullisen hyvä, vaikkakin hyvin pitkälti juuri öljyn varassa. Nyt se on kuitenkin syöksynyt maanosan köyhimpien maiden joukkoon. Tilanteen vakavuutta kuvaa hyvin se, että vuosina 2013–2017 maan bruttokansantuote asukasta kohden oli pienempi kuin Yhdysvalloissa suuren laman aikaan 1930-luvulla ja Venäjällä välittömästi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.
Moni venezuelalainen on joutunut turvautumaan jätteiden ja tähteiden syömiseen, sillä elintarvikkeista on huutava pula. Tämä on taas johtanut sairastumisepidemioihin, ryöstelyyn ja luonnollisesti kansallisen mielialan jyrkkään laskuun – pääasiassa toisten jätteillä ja ruokaa varastelemalla eläminen on erittäin ihmisarvoa alentavaa. Oma lukunsa on levottomuudet: tähän saakka Venezuelan kriisissä on menehtynyt arviolta 240 ihmistä ja loukkaantuneita on yli 18 000. Vangittujen ja kiinniotettujen määrä on yli 34 000.
Kansainvälisen yhteisön vastaus
Huolestuttavinta Venezuelan tilanteessa on se, että maa suhtautuu niin nihkeästi ulkopuoliseen apuun. Naapurivaltiot ja suurvallat eivät kuitenkaan voi kauaa seurata Venezuelan tilannetta tyystin toimetta, sillä pakolaisten määrä kasvaa jatkuvasti levittäen maan sisäisiä ongelmia rajojen yli. Muun muassa Yhdysvallat ovat väläyttäneet sotilaallisten toimien mahdollisuutta, mikäli Venezuela ei suostu diplomaattisin ja sisäpoliittisin keinoin taltuttamaan kriisiä.
Tällä hetkellä kansainvälinen avustustoiminta keskittyykin juuri Venezuelan naapurimaihin, jotta pakolaisaalto ja sen mukanaan tuomat ongelmat saadaan mahdollisimman inhimillisesti ja nopeasti ratkottua. Selvää kuitenkin on, että Maduron aika alkaa käydä vähiin, ellei isoja päätöksiä tehdä ja pian.
