Suomi on sosiaaliturvalla mitattuna yksi maailman huippumaista. Erilaiset tukijärjestelmät takaavat, että kaikki suomalaiset, jotka haluavat ottaa sosiaaliturvaa vastaan, saavat perustoimeentulon ja katon päänsä päälle. Vaikka tuloerot ovat maassamme suuret, asunnottomuus ei onneksi ole suuri ongelma Suomessa.
Kesäkuussa 2018 arvioitiin, että Suomessa on 7112 asunnotonta ihmistä, joista valtaosa piti majaansa pääkaupunkiseudulla. Vaikka lukema vastaa suurin piirtein Ikaalisten kaupungin asukaslukua, reilussa kymmenessä vuodessa asunnottomien määrä on laskenut dramaattisesti: vuosien 2008–2017 välisenä aikana pitkäaikaisasunnottomuus on laskenut noin 40 %. Kaiken taustalla on silloisen asuntoministeri Jan Vapaavuoren nimittämän työryhmän vuonna 2007 lanseeraama Asunto ensin -periaate, jonka tärkeimpään teesiin kuuluu, että jokaisella suomalaisella, sosiaalisesta statuksesta tai ongelmista huolimatta tulee olla koti.
Miten Suomi onnistui taltuttamaan asunnottomuusongelman?
Suomen onnistuneesta asuntopoliittisesta linjanvedosta voidaan olla syystäkin ylpeitä, sillä Suomen mallia on kopioitu sellaisenaan tai sovelletusti myös monessa muussakin Euroopan maassa – hyvin tuloksin. Asunto ensin -ajatuksen mukaan koti on perusoikeus, joka kuuluu jokaiselle ihmiselle, oli kyseessä sitten pahasti velkaantunut tai vaikkapa päihdeongelmainen henkilö. Toimintamallissa asunnon hankinta on prioriteettilistan ykkönen ja vasta sen jälkeen aletaan ratkomaan elämän muita ongelmia, jotka ovat usein seurausta pitkäaikaisasunnottomuudesta.
Asunto ensin -periaatteella halutaan siis taata, että huonot tai olemattomat asuinolosuhteet eivät vaikeuta elämänhallinnan palauttamista itselleen. Esimerkiksi huumeriippuvaisten kuntoutus on paljon helpompaa, kun koko elämä ei ole enää kaduilla. Samoin myös säännöllistä lääkitystä tarvitsevat saadaan paremmin kunnallisen terveydenhuollon piiriin, kun potilas asuu kiinteässä osoitteessa.
Isot investoinnit maksavat itsensä takaisin
40 prosentin kokoluokan tulokset eivät olisi mitenkään olleet mahdollisia ilman mittavia investointeja. Asuntoja ostettiin vapailta markkinoilta ja uusia rakennettiin, jotta edes teoriassa pystyttiin tarjoamaan asuntoa kaikille sitä tarvitseville. Koko Asunto ensin -hanke maksoi noin 270 miljoonaa euroa. Kulut jaettiin valtion, kaupunkien ja muutamien yhteistyökumppaneiden, kuten RAY:n ja sosiaali- ja terveysministeriön kesken.
Hankkeen myötä peräti 3500 koditonta sai asunnon. Valtio tukee asumista isosti, joten maksuhäiriömerkinnät tai nollatulot eivät estä kodin hankkimista. Pelkästään asumiskuluja laskettaessa kodittomien asumiskulujen tukeminen on useimmiten tappiollista, mutta säästöä tuleekin kokonaiskuvaa tarkastellessa: Asunto ensin -hankkeen myötä jokaisen pitkäaikaiskodittoman asuntotukeminen säästää valtiolta keskimäärin 15 000 euroa per henkilö, kun kodittomuuden lieveilmiöt vähenevät.
Suomessa kodittomuus voi johtaa jopa kuolemaan
Yhteiskunnan kannalta jokainen koditon, joka saa asunnon, on hyvästä. Kodittomuuden mukana tulevia yleisimpiä ongelmia ovat siis päihdeongelmat ja rikollisuus, mutta Suomen kaltaisessa kylmässä maassa kodittomuudella voi olla alkoholiriippuvuuttakin vakavampia seurauksia. Talvikuukausina, jolloin lämpötila voi laskea pahimmillaan jopa -30 asteeseen, väliaikaiset yömajat ja kerrostalojen rappukäytävät täyttyvät asunnottomista. Kesäisin ulkona pärjää vielä jotenkuten öisinkin.
Suomen asuntotukipolitiikka säästää siis parhaimmillaan ihmishenkiä. Tämä on ensiarvoisen tärkeä muistaa, kun Asunto ensin -tyylisten linjausten vaikutuksia vertaillaan eri maiden välillä keskenään: ei tarvitse matkata montaakaan tuhatta kilometriä etelään Suomesta, kun jo Euroopasta löytyy monia valtioita, joissa voi yöpyä käytännössä läpi vuoden ulkona suhteellisen kevyellä varustuksella.
Auttamishaluja olisi, mutta…
Asunnottomuusongelma nähdään erikoisessa jamassa. Valtaosa ihmisistä, niin maailmalla kuin Suomessakin, olisi valmiina lisäämään yhteiskunnan menoja pitkäaikaiskodittomien tilanteen parantamiseksi, mutta kun majoitustilojen rakentamista tai asuntojen ostamista harkitaan, niitä ei haluta omaan naapurustoon. Tätä kutsutaan “nimby-ilmiöksi” (not in my back yard); jalo aate toisten auttamisesta unohtuu sillä hetkellä, kun tukiasuntolaa kaavaillaan viereiselle tontille.
Asukkaiden pelkona voi olla esimerkiksi lisääntynyt levottomuus alueella tai asunnon arvon laskeminen uusien huonomaineisten naapureiden vuoksi.
